Omistaja/ohjaaja

Taija

Ikä: 23v

Elämäni koirat:
Saksanpaimenkoira Bella
Saksanpaimenkoira Raisa <3
Pystykorvaristeytys Rekku
Ajokoira Jysky
Englantilais-venäläisen ja suomenajokoiran risteytys Jehu <3
Bordercollie-lapinkoira-beagle Jesse <3
Beagle-pystykorva-joku-risteytys Saku

Novascotiannoutaja Sissi <3

Koulutustausta:
6-vuotiaana hoksasin, että Raisahan tottelee minunkin käskyjäni. Perusjutut "istu, maahan, seuraa" olivat jo valmiina koiralle opetettu, joten oli mukavaa sellaisia touhuta. Tamppasin kävellen vanhan perunapellon kentäksi ja sinne tuli pölleistä ja riu'uista meidän hyppyrata. Niihin aikoihin opin logiikkaa, että koira pitää palkata silloin kun se tekee oikein. :D
Starkin mätsäreistä punainen nauha,
toukokuu 2012

Seuraava projektini olikin Jehu, joka tuli meille v. 2001, jolloin olin jo 11-vuotias. Koira kasvoi suomalaista ajokoiraa suuremmaksi ja oli vahva ja lihaksikas. Monta kertaa tulin itku silmässä lenkiltä kotiin, kun Jehu oli minut vauhdillaan kaatanut, vaikka tarkoituksella se ei tehnyt pahaa kärpäsellekään - se vain oli vähän hömelö.
Jehu oli hidas oppimaan, mutta asiat opittuaan se ne myös osasi. Ensimmäistä kertaa opetin, ja aivan itse  alusta pitäen asiat koiralle (isän mukaan metsästyskoirienhan ei tarvitse osata tehdä temppuja, menevät muuten pilalle). Istu, maahan, (tien) reunassa, tassu, ryömi olivat opetuksen alla ja hyvin ne sitten osattiinkin. Jehu oli hippityyppi, "peace and love" ja sen tyyli metsästysreissuilla koituikin sen kohtaloksi v.2004, koska metsästyskoiralla, joka ei aja, ei tee kuulema mitään.


Kesällä 2002 sain vihdoin ikioman koiranpennun, Jessen. Jesse olikin hyvin älykäs ja nopea oppimaan. Siihen mihin Jehu tarvitsi 30 toistoa, Jesse hoksasi jo ensimmäisellä tai toisella kerralla. Jesse oppikin liudan temppuja: perusjutut istu, maahan, seuraa, reunassa, tänne (hihnassa) sekä temppuja tanssi, kerjää, tassu, toinen tassu, kumpi käsi, sano, mukki, kuole, kaiva, hyppy, vilkuta. Tein itse ja ystäväni kanssa agilityesteitä (aitoja, pieni A-este, rengas, pituus, pöytä, kepit) ja harjoittelimme niitä. Jesse olikin taitava ja pomppua löytyi hyvinkin korkealle. Ainoa huono puoli oli se, ettei Jesse kauaa pysynyt irti näköpiirissä. Irtihän se pysyi seuraavat 5 tuntia - omilla teillään.

Jesse vaan ei ollut (eikä ole edelleenkään) hirveän sosiaalinen tapaus, joten toisten koirien (varsinkin urosten) kohtaaminen ei ollut helppoa. Eikä itseasiassa autojen, traktoreiden, mopojen, pyöräilijöiden tai lenkkeilijöidenkään (iän myötä niistä ei jakseta enää vouhkata). Koirakouluissakin, joita pari kertaa oli siellä tuppukylässä, kaikki aika meni sosiaalisten taitojen opetteluun. Eihän sitä 13-14-vuotiaana tyttönä ymmärtänyt, että koiralle se oli hyvää harjoitusta, itselle täyttä kidutusta ja olisin halunnut vajota maanrakoon. Joka kerta kyllä kävimme. Vertaistukea sain parhaalta ystävältäni Tanjalta, jolla oli kutakuinkin samanikäinen amerikancockerspanieli-uros, kuin minulla. Saimme vajota yhdessä maanrakoon.

Sen takia, muutettuani opiskelemaan lähikaupunkiin, en ottanut Jesseä mukaani, vaan se jäi maalle vanhempieni luokse ja asuu siellä edelleen. Jessehän on omalle väelle mitä kultaisin nallekarhu, mutta vieraista se ei pidä. Ikävä kyllä se on yhtä ihmistä ja koiraa puraissutkin.

Peruskoulun jälkeen olisin halunnut lähteä opiskelemaan Kannukseen koirankouluttajaksi, mutta minulla todettiin allergia kissoille ja koirille. Se oli aika shokki ja suunnitelmat menivät uusiksi.

Kaupungissa elin pari vuotta ilman koiraa, kunnes poikaaystävän kanssa aloimme haaveilemaan koirasta. Mietimme meille sopivaa rotua kriteereillä "metsästyskoira, mutta jolla voi harrastaa aivan muutakin, koiran näköinen ja kokoinen - ei pilalle jalostettu". Raakkaamisen seurauksena jäljelle jäivät noutajat. Kultainen noutaja - plääh, liian perusjamppa-koira, tylsä. Labradorinnoutaja - pullukka pierukone (puolustuksekseni sanon, etten silloin tiennyt mitään käyttölinjaisia olevan olemassakaan). Novascotiannoutaja - sopivan kokoinen, näköinen, ei ole joka vastaantulijalla, sopii moneen. Ja olin myös tavannut sellaisen, kun entisen koulukaverin perheellä oli/on sellainen ja se vaikutti hauskalta.

Tutustuin rotuun, kävin noutajien taipumuskokeessa olemassa talkoolaisena, etsin tietoa ja hyvää yhdistelmää, joilla olisi NOME-tuloksia sekä jotain muuta ja sukusiitosprosentti pieni jne. Jossain vaiheessa allergiani alkoikin epäilyttää ja laitoimme koira-asian jäihin. Mutta n. ½ vuoden kuluttua tuli hirveä tarve saada koira. "Ei me sille edes mitään papereita tarvita, kun sitähän käytetään metsästykseen ja lenkkikaveriksi". Niinpä netin syvimmistä syövereistä heinäkuussa 2009 löytyikin Cindy-tolleri, 9 vkoa. Myynnissä, koska ei opi sisäsiistiksi, ei osaa nimeään jne. (Toisinsanoen omistajat eivät tienneet koirista mitään.) Ostimme Cindyn vaaleanpunaisine timanttikaulapantoineen (siinäpä sitten sen tarvikkeet olivatkin) Varkauden ABC:llä kuopiolaiselta pariskunnalta. He olivat hakeneet koiran Eurasta.

Cindystä tuli Sissi ja vaaleanpunainen timanttikaulapanta vaihtui ruskeaan nahkapantaan. Sissin kanssa kävimme pentuaikana paljon koirapuistossa ja koulutin perusjuttuja itsekseni. Kävimme myös Joensuun tollereiden agility-treeneissä kerran tutustumassa agilityyn ja kerran kävin myös noutotreeneissä.  Sen ihmeellisempiä ei harrastettu.

Lappeenrantaan muutettuamme tutustuin erääseen naapuriin Neaan, jolla oli myös novascotiannoutaja Sabi. Hän sai ajan kuluessa houkuteltua minut Kaakon Noutajien kenttäkoulutuksiin, jossa on "noutajamaista peruskoulutusta". Siellä onkin sitten avautunut moni asia ja olemme saaneet mainiota koulutusta. Olen saanut myös uusia tuttavuuksia ja mielellään sitä joka tiistai sinne lähtikin. Ja varsinkin, kun koira (ja ohjaaja) kehittyivät hyvää tahtia. Nyt tietää jotain taippareista ja nomeista, mitä sinne vaaditaan, jotain hajua on myös TOKOsta, vaikkemme mihinkään kilpailemiseen tähtääkään eikä se ole mahdollistakaan.

Mätsärit (eli match showt) ovat myös Lappeenrannassa aloitettu aluevaltaus. Hurjaa menestystä sieltä ei ole tullut, mutta mukavaa yhdessä tekemistä. Etenkin Lappeenrannan koiraihmis-kavereiden Nean ja Jennin kanssa.


Kenttäkoulutusten ollessa kesätauolla, pääsimme tiukkojen karsintojen lopuksi agilityn alkeiskurssille. Lisäksi olemme käyneet tutustumassa raunioihin ja verijälkeen.
Agilityä alkeiskurssi-ajalta



Raunioilla


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä tähän ajatelmasi ja hajatelmasi